Ollin kanssa maastoilemassa 11.11.2013
Olli on ollut viimeiset pariviikkoa suoraan sanottuna kamala ratsastaa. Se ei myötää ollenkaan, vaikka kokeilin mennä myös kuolaimettomilla ja tehdä maastakäsin töitä. Jos se suostuu laskemaan nenänsä alas, se alkaa makaamaan ohjalla ja painaa kädelle. Jarrut olivat lisäksi vähän hukassa, joten meno oli todella epätasaista. Ratsastin eräs päivä ilman satulaa yli tunnin, jotta sain ponin edes jotenkin kuulolle.
Aloimme miettimään Sannan kanssa, mistä tälläinen käytös johtuu? Satulasta tai kuolaimista ei ollut kyse, Olli meni samalla tavalla ilman satulaa sekä kuolaimettomilla. Pohdimme, olisiko se kyllästynyt kentällä työskentelyyn? Tämä oli yksi hyvin mahdollinen syy. Joten tein sotasuunnitelman, en menisi viikkoon kentälle vaan ratsastaisin maastossa ja tekisin maastakäsittelynä töitä.
Aloimme miettimään Sannan kanssa, mistä tälläinen käytös johtuu? Satulasta tai kuolaimista ei ollut kyse, Olli meni samalla tavalla ilman satulaa sekä kuolaimettomilla. Pohdimme, olisiko se kyllästynyt kentällä työskentelyyn? Tämä oli yksi hyvin mahdollinen syy. Joten tein sotasuunnitelman, en menisi viikkoon kentälle vaan ratsastaisin maastossa ja tekisin maastakäsittelynä töitä.
Eilen pääsin ajoissa koulusta ja lähdin maastoon. Tarkoituksena oli lähteä laukkailemaan maastoon ja antaa Ollin vain mennä. Laitoin Ollin valmiiksi kaikessa rauhassa ja laitoin varmuudeksi gramaanit. Gramaanit ehkäisevät sitä, että Olli nostaa pään ylös, lukitsee niskansa ja lähtee. Varustin Ollin valmiiksi ja lähdimme matkaan :)
Alkumatka Olli käveli paikoitellin puhdasta rentoa käyntiä ja näytti iloiselta päästessään maastoon. Saavuimme metsään ja O jatkoi kävelemistään! Yleensä tässä kohtaa se jo rynnistää ravilla eteenpäin, mutta nyt käveli noin 200m ylimääräistä, jonka jälkeen siirtyi hallittuun raviin. Ravasimme pidemmän pätkän ja näin, että joku hiittasi ravuriaan hiittisuoralla...Totesin, että minun on järkevämpi lähteä toiselle lenkille kuin ottaa se riski että O ja ravuri kohtaavat toisensa. Joten päätin mennä noin vajaan tunnin maastolenkin. Laukkasimme erään mäen päälle ja O toimi tosi kivasti, vaikka itse jouduinkin istumaan tiiviisti kyydissä ja ratsastamaan joka askeleen.
Itselleni tuli tosi kuuma, olin laittanut vähintäänkin riittävästi päälle. Joten tulin selästä alas ja otin yhden paidan välistä pois. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa, käynnissä. O todellakin käveli, mitä ihmettä? Vähän matkan jälkeen jatkoimme taas matkaa harjoitusravissa, yritin saada O:ta vähän antamaan periksi ja taipumaan. Ravasimme tosi hitaasti aika pitkän matkaa, kävelimme yhden alamäen ja sitten otimme lyhyehkön laukkapätkän. Tähän asti kaikki meni tosi hyvin...
Saavuimme eräälle tielle, jolla edellisellä maastoreissullamme Olli lähti viemään minua. O oli nytkin menossa, mutta osasin ennakoida enkä päästänyt sitä viemään minua. Tästäpä poni otti herneet turpaansa ja alkoi loikkimaan. Seisahduimme niin kauaksi aikaa kunnes O rauhoittui ja annoin luvan jatkaa. Taas loikkimista. Ja jälleen me pysähdyimme. Lopulta sain tahtoni läpi ja jatkoimme matkaa. Ravailimme taas pidemmän pätkän ja yritin saada taas O:ta kuulolle paremmin.
Tulin taas selästä alas, kun tielle oli kaatunut jäätävän iso puu ja jouduimme kiertämän sen astetta hankalemmasta kohdasta. Päätin mennä vielä lisäksi erään kiipeilyreitin, kun Ollilla tuntui olevan energiaa ja auringonvaloa riitti. Reitille päästyäni totesin harmikseni, että metsäkoneet olivat myllänneet koko reitin. Alkureitin talutin O:ta, kun en ollut varma pohjasta, mutta onneksi se kantoi ja oli pitävä. Hyppäsin selkään ja kävelimme reitin loppuun. O alkoi jo rauhoittumaan ja päätin kävellä asfalttitietä pitkin kotiin.
Oikaisin kumminkin meidän pellon poikki- joka oli virhe. Pääsin pellolle ja käänsin O:n turvan kohti kotia ja sit läks! Olli ei ole koskaan mennyt yhtä kovaa, sport tracker näyttikin että huippunopeus oli 58km/h. Kyllä se pieni suomenhevonenkin pinkoo! Jos O lähtee viemään, se ei pysähdy. Joten kauhulla totesin, kun huomasin että pellon keskiosa oli vedestä märkä. Luojan kiitos meillä oli hokit alla. Olli vähän räpiköi vesikohdat, mutta pysyi onneksi jaloillaan. Toisessa päässä peltoa sain Ollin käännettyä ympyrälle ja pysähtymään.
Totesin, että ihan sama, laukkaa sitten. Pellon toinen pää oli hyvässä kunnossa, eikä siellä ollut yhtään liukasta. Päätin mennä sinne takaisin, mutta Olli halusi mennä oikealle (kotiin päin) ja minä vasemmalle (takaisin sieltä mistä tultiin). Olli siis laukkasi suoraan sivulle päin, suoraan päin tiheää metsää. Pari metriä ennen metsää kerkesin jo pelästyä, että se hyppää suoraan metsään. Mutta ei onneksi. Metri ennen puita O kääntyi jyrkästi oikealle, mutta liukkaalla pellolla tuollainen jarrutus ei onnistunut ja O kaatui mahalleen. Minä tipuin kaulalle ja löin nenäni O:n niskaan, mutten tippunut kyydistä.
Sain Ollin pysähtyään ja lähdimme kävelemään takaisin pellon toiseen päähän. O käveli kuin juopunut, ei askeltakaan suoraan. Pellon päähän päästyämme aloin laukkuuttamaan sitä, ja laukkasimmekin seuraavan 20 minuutia. Laukkasimme niin kauan kunnes O siirtyi itse raville ja suostui kuuntelemaan minua. Itse istuin vaan kyydissä ja aina pienessä ylämäessä pyysin sitä menemään kovempaa, jolloin se kulutti suurimmat energiansa.
Alkumatka Olli käveli paikoitellin puhdasta rentoa käyntiä ja näytti iloiselta päästessään maastoon. Saavuimme metsään ja O jatkoi kävelemistään! Yleensä tässä kohtaa se jo rynnistää ravilla eteenpäin, mutta nyt käveli noin 200m ylimääräistä, jonka jälkeen siirtyi hallittuun raviin. Ravasimme pidemmän pätkän ja näin, että joku hiittasi ravuriaan hiittisuoralla...Totesin, että minun on järkevämpi lähteä toiselle lenkille kuin ottaa se riski että O ja ravuri kohtaavat toisensa. Joten päätin mennä noin vajaan tunnin maastolenkin. Laukkasimme erään mäen päälle ja O toimi tosi kivasti, vaikka itse jouduinkin istumaan tiiviisti kyydissä ja ratsastamaan joka askeleen.
Itselleni tuli tosi kuuma, olin laittanut vähintäänkin riittävästi päälle. Joten tulin selästä alas ja otin yhden paidan välistä pois. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa, käynnissä. O todellakin käveli, mitä ihmettä? Vähän matkan jälkeen jatkoimme taas matkaa harjoitusravissa, yritin saada O:ta vähän antamaan periksi ja taipumaan. Ravasimme tosi hitaasti aika pitkän matkaa, kävelimme yhden alamäen ja sitten otimme lyhyehkön laukkapätkän. Tähän asti kaikki meni tosi hyvin...
Saavuimme eräälle tielle, jolla edellisellä maastoreissullamme Olli lähti viemään minua. O oli nytkin menossa, mutta osasin ennakoida enkä päästänyt sitä viemään minua. Tästäpä poni otti herneet turpaansa ja alkoi loikkimaan. Seisahduimme niin kauaksi aikaa kunnes O rauhoittui ja annoin luvan jatkaa. Taas loikkimista. Ja jälleen me pysähdyimme. Lopulta sain tahtoni läpi ja jatkoimme matkaa. Ravailimme taas pidemmän pätkän ja yritin saada taas O:ta kuulolle paremmin.
Tulin taas selästä alas, kun tielle oli kaatunut jäätävän iso puu ja jouduimme kiertämän sen astetta hankalemmasta kohdasta. Päätin mennä vielä lisäksi erään kiipeilyreitin, kun Ollilla tuntui olevan energiaa ja auringonvaloa riitti. Reitille päästyäni totesin harmikseni, että metsäkoneet olivat myllänneet koko reitin. Alkureitin talutin O:ta, kun en ollut varma pohjasta, mutta onneksi se kantoi ja oli pitävä. Hyppäsin selkään ja kävelimme reitin loppuun. O alkoi jo rauhoittumaan ja päätin kävellä asfalttitietä pitkin kotiin.
Oikaisin kumminkin meidän pellon poikki- joka oli virhe. Pääsin pellolle ja käänsin O:n turvan kohti kotia ja sit läks! Olli ei ole koskaan mennyt yhtä kovaa, sport tracker näyttikin että huippunopeus oli 58km/h. Kyllä se pieni suomenhevonenkin pinkoo! Jos O lähtee viemään, se ei pysähdy. Joten kauhulla totesin, kun huomasin että pellon keskiosa oli vedestä märkä. Luojan kiitos meillä oli hokit alla. Olli vähän räpiköi vesikohdat, mutta pysyi onneksi jaloillaan. Toisessa päässä peltoa sain Ollin käännettyä ympyrälle ja pysähtymään.
Totesin, että ihan sama, laukkaa sitten. Pellon toinen pää oli hyvässä kunnossa, eikä siellä ollut yhtään liukasta. Päätin mennä sinne takaisin, mutta Olli halusi mennä oikealle (kotiin päin) ja minä vasemmalle (takaisin sieltä mistä tultiin). Olli siis laukkasi suoraan sivulle päin, suoraan päin tiheää metsää. Pari metriä ennen metsää kerkesin jo pelästyä, että se hyppää suoraan metsään. Mutta ei onneksi. Metri ennen puita O kääntyi jyrkästi oikealle, mutta liukkaalla pellolla tuollainen jarrutus ei onnistunut ja O kaatui mahalleen. Minä tipuin kaulalle ja löin nenäni O:n niskaan, mutten tippunut kyydistä.
Sain Ollin pysähtyään ja lähdimme kävelemään takaisin pellon toiseen päähän. O käveli kuin juopunut, ei askeltakaan suoraan. Pellon päähän päästyämme aloin laukkuuttamaan sitä, ja laukkasimmekin seuraavan 20 minuutia. Laukkasimme niin kauan kunnes O siirtyi itse raville ja suostui kuuntelemaan minua. Itse istuin vaan kyydissä ja aina pienessä ylämäessä pyysin sitä menemään kovempaa, jolloin se kulutti suurimmat energiansa.
Loppujen lopuksi Olli rauhottui ja lähdimme kotiin. Matka kotiin on pellolta noin 1,5km. Koko tämän matkan Olli ravasi hitaasti, mutta täydellisesti avuilla. Minun ei tarvinnut kuin istua kyydissä. Palattuamme talliin aurinko painui juuri horisontin taakse- saavuimme siis juuri ennen pimeän tuloa.
Koko lenkin pituus olikin 2h43min! ja matkaa taittui yli 25 kilometriä.
En ole vielä tehnytkään noin pitkää maastoreissua. Ollilla riitti energiaa vielä tämän lenkin jälkeenkin, enkä itsekkään ollut kovin väsynyt, mitä ihmettelin suuresti. Kotona huomasin, että silmälasini menivät tuossa rytäkässä rikki :( Osa joka pitää nenätyynyä -katkesi. No, nyt mennään sitten vanhoilla laseilla. Ei voi mitään. Ja nenästäni on lähtenyt nahkat yhdestä kohtaa... :D
Toivottavasti joku jaksoi lukea hyvin pitkän selostukseni maastoreissustamme!
Tiesithän, että hevosilla hitaasti meneminen on rankempaa kuin kovaa juokseminen? Hevoset on luotu juoksemaan, ja siksi näin. SE voisi selittää myös, miksi Olli menee alussa rauhassa ja loppua kohti vauhti kiihtyy voimien vähentyessä? (:
VastaaPoista